Suonava blues nel bosco - Metsässä soi blues

Galleria Gjutars  8.1. – 26.1.2014

Eräänä päivänä nainen meni metsään. Hän lähti kylästä ja maisteli vielä sen nimeä, rullasi kielellään: Rovegno. Sen robustius liuentui kauniiseen vokaaliin, joka jätti suun avoimena ihastelevaksi ympyräksi, suudelmaksi.

Hän käveli uteliaana, katsoi erilaista kasvustoa, sen syvempää, outoa vihreää, toisenlaista valoa. Hän näki rauniot, joista saattoi lukea tarinoita menneestä. Hän joi lähteestä, joka tuli esiin äkkiarvaamatta, ja se oli kuin kaikki siellä eläneet olisivat tarjonneet hänelle tervetuliaismaljan. Hän tunsi maan äänen, joka nousi jalkateristä häneen kuin lämmin vesi, kuin kihelmöivä uusi veri, joka herättää.

Hän kulki, hengitti, asettui osaksi ympäröivää, avasi itsensä ja antoi värien virrata itseensä, luovutti lämpönsä metsälle, joka vastasi täyttäen häntä omallaan kuin rakkaan hengitys. Nainen katsoi, näki ja tunsi kuin lapsi tai eläin, täytenä. Hän tiesi, että palaisi, uudestaan ja uudestaan. Hän koki voiman, joka oli metsän, ja joka oli hänen.

Hän meni. Hän kulki mekaanisesti, äänekkäänä, erillisenä metsästä. Hän ei nähnyt, hän talloi, horjahti. Hän ritisytti kuivia oksia, riipi rikki hennot lehdet sitä huomaamatta, taivutti ja tallasi valittavat korret. Hän kantoi itsessään kaupungin ja ihmisten ääniä, koneiden rytmiä. Hänen askeleensa olivat ihmisen rakentamilta teiltä. Hän hengitti rautaisena kehikkona, joka työnsi ulos pakokaasuja ja maantien pölyä. Hänen silmänsä olivat vielä aiemmissa kuvissa, kohtauksissa tempovassa tahdissa etenevästä elokuvasta, joka jatkui toisaalla. Hän käveli etsien yhteyttä, jatkoi. Vähitellen kaupunki hänessä valui pois, repivä liike vaihtui joustavaksi, maaperän tuntevaksi askellukseksi, hengitys siirtyi metsän tahtiin. Hän hidasti kulkuaan, pysähtyi, sulki silmänsä ja katsoi taas havaiten, ollen läsnä. Hän seisoi ja havaitsi ensin pientä liikettä, sitten suurempaa, kohinaa joka oli tarkoituksenmukaista, merkitystä, joka jatkuisi vielä, kun häntä ja hänen kiivastahtista, suunnitelmalliseksi luulemaansa elämää ei enää olisi. Hän seurasi metsää, eläimiä puuhissaan, tarkensi lähelle ja laajemmaksi, varoi häiritsemästä. Hän työnsi arkensa taka-alalle, jotta saattaisi taas palata siihen.

Taas hän tuli, rauhassa, valmiina näkemään, tallentamaan tapahtumia, jotka noudattivat kiertokulkua, mutta eivät koskaan toistuisi, eivät milloinkaan menisi täysin samoin. Metsäkaurisemon pään asento sen kumartuessa poikasensa puoleen: ikiaikainen, samankaltainen, ainutkertainen. Valo ja varjo puun kaarnalla: se tapahtui joka päivä, auringon paistaessa tietyltä suunnalta. Aina jokin oli toisin. Puu kasvoi, vanheni, eli. Sen pintaa oli raapaissut linnunnokka, tai edellisyön myrskytuuli.

Hän tahtoi säilyttää jokaisen hetken, näyttää yksittäisten tapahtumien syvemmän merkityksen, joka liitti ne kokonaisuudeksi. Tuossa nauhassa hohti elämän riitti, toistokertojen ainutlaatuisuus, kauneus, jatkumo, tarkoitus itsessään. Hän tahtoi näyttää muille sen, mitä ja miten hän koki, jotta hekin kunnioittaisivat ja suojelisivat sitä. Hän tiesi, että ilman metsää hänen elämäänsä toisaalla ei olisi.

Carita Kuosmanen

« Takaisin Artikkelit-sivulle