Et in arcadia ego

Et in arcadia ego”1
Anu Eskelinin maalaustaiteesta


Anu Eskelin on taiteilija, joka, kuten monet ennen häntä, on luonut Italiasta toisen kotinsa. Samoin kuin edeltäjilleen myös Eskelinille Italia merkitsee taiteen korkeinta ilmentymää ja Arkadiaa, kaikkein vetovoimaisinta. J. W. Goethe kirjoitti joulukuun toisena päivänä 1786 matkapäiväkirjaansa: ”Todellakin, uusi elämä, joka pohtivalle ihmiselle suodaan uutta maata tarkastellessa, on vailla vertaansa. Sillä vaikka olen sama henkilö, tunnen olevani muuttunut luitani ja ytimiäni myöten.”2 Eikö juuri tämä tietoisuus itsestä ja itsen sivistäminen saa matkustamaan kaukaisiin maihin?

”Taiteilija muuttaa maailman maalauksiksi lainaamalla maailmalle kehonsa.3

Levittäessään maalia kankaalle Eskelin tietoisesti antaa liikkeen kautta johdattaa itsensä unohduksen syvyyksiin, alitajunnan valtakuntaan. Muistot ilmestyvät, haluavat nousta pintaan hänen rinnallaan. Ne ovat maisemien häiviä, hahmoja ja arkkitehtuurisia fragmentteja,  jotka näyttäytyvät meille muotojen hahmottumisen ja liuentumisen keskustelussa. Kyseessä on edestakainen, epäröivä paljastuvien kuvien ilmentäminen ja kätkeminen. ”Näkyviin pyrkivä teema tulee esiin vähitellen yksittäisten maalikerrosten levittämisen myötä”, taiteilija selittää. Kuvat tulevat hänen luokseen. Maalausprosessin aikana hän kulkee tehokkaasti kahden maailman välillä. Hän uskaltautuu kuilun kokemuksen syvyyksiin.

”Vielä Arkadiassakin minä olen”4 – Kuolema.

Silmämme lipuvat kuin tanssissa Anu Eskelinin maalauksissa, pysähdellen, löytäen levon. Paikassa, joka vaikuttaa olevan sekä paratiisimainen että mennyttä, kadotettu. Saatamme vaistota esitetyn, mutta emme saa siitä otetta. Kuin olisimme unessa ­ ­ kuin Arkadiassa, paikassa, joka liitetään kaipuuseen. Mutta säröjä on. Olemme tekemisissä reflektoivan kaipuun kanssa. Nimet kuten ”Le Rovine” ja ”Un Vecchio Sogno” viittaavat tähän. Elegiset aiheet ovat kontrastissa kankaan usein voimaa pursuavien värien kanssa. Mietiskelevä kohtaa dynaamisen, tiedostamaton tapaa tiedostavan. Kun katsomme maalauksia, liikumme näennäisten vastakohtien välillä.

”Kaikki on tuhottu, kaikki hajoaa, kaikki kuolee. Vain maailma jää. Vain aika jatkuu. Kuinka vanha maailmamme onkaan! Kuljen kahden iäisyyden välillä. Minne katsonkin, kaikkialla asiat ympärilläni muistuttavat minua kaiken lopusta, ja niin pääsen sopuun minua odottavan lopun kanssa.”5 Nämä rivit, jotka Diderot kirjoitti Louvressa 1767 esillä olleiden rauniomaalausten äärellä, sopivat myös Anu Eskelinin maalauksiin.

Näillä maalauksilla hän saa huomiomme kiinnittymään katoavaan olemassaoloomme, hetkelliseen luontoomme.Mutta hän näyttää meille myös onnen, jolla liikkua kahden iäisyyden väliä. Elämä on, loppujen lopuksi liikettä.

Sabine Kuehnle, 2012 (Kirjoittaja on saksalainen taiteilija/taidehistorioitsija)
Englannista suomentanut Carita Kuosmanen

 

1 ET IN ARCADIA EGO, 1621­23, Giovanni Francesco Barierin maalaus, Guercinona tunnettu, Rooma, Galleria Nazionale
2 Johann Wolfgang Goethe, Italian matka päiväkirjoineen, julk. Herbert von Einem, München 12 2011, s. 146.
3 Maurice Merleu­Ponty, Silmä ja mieli, julk. Christian Bremes, Hampuri 1984, s.278.
4 Erwin Panofsky, Et in Arkadia ego, julk. Volker Breidecker, Berliini 2002, s. 16.
5 Diderot, Ästetische Schriften, Berliini ja Weimar 1967, 2. nidos, s.150.

« Takaisin Artikkelit-sivulle